Eläminen muistuttaa monessa suhteessa valokuvaamista. ”Lyhyellä” zoomilla(/=objektiivilla) tähtäysruutu pyydystää laajan kirjon tapahtumia, värejä ja muotoja. Tarkkuus kohteisiin on kutakuinkin tasavahva ja alue syvä. Sommittelua ”pommittaa” visuaalisen informaation tulva ja selkeän näkemyksen, kuvailmaisun viestin löytäminen on haasteellista. Pidemmällä zoomilla kuvauskohde erityy ympäristöstään ja terävyys on fokusoidumpi. Kuvainformaatiota on helpompi ”osoittaa”, mutta näkymä kohteesta tärähtää helposti ja ”kohina” uhkaa viestin voimaa.

Ihmisellä kuluu ainakin puolet elämisestään ”liian laajalla objektiivilla”. Eteen avautuu jatkuvasti moninaisia tapahtumia, tilaisuuksia ja houkuttimia. Infon vyörystä tulisi osata valita ne itselle sopivimmat polut ja elämänlangat. Tämä verkkotekniikan aika tuplaa elämän taajuudet vähintään toiseen potenssiin. Vanhoina hyvinä aikoina oli sentään vain tämä kosketeltava reaalitodellisuus. Kumpa tietäisi omalta kohdaltaan sen oikean hetken, jolloin saan pakata lyhyen objektiivin naftaliiniin ja ottaa käyttöön pelkästään kapean-kohteen-objektiivin. Silloin saisi ensisijaisesti miettiä vain omia intressejään ja mieluisimpia kuvauskohteita, elämän mahdollisuuksia. (Vaikka…hiljattain pidemmän objektiivin hankkineena täytyy tunnustaa, että harjoittelemista sekin tarvitsee.) Kaikesta kohinasta huolimatta ja sen vuoksi, lopullinen kuva syntyy katsojassa. Oleellista on nähdä ”näkyvä”. Usko, mitä näet. Älä näe, mitä uskot.

Neulominen on sentään ihanaa! Kaikessa monitasoisessa lankojen järjestelmässään, siinä voi sentään edetä varmasti ohjeiden mukaan. Jos ohjeet tai malli ei miellytä, neulomiseen voi helposti kehittää omia mallejaan, soveltaa vanhoja, vaihtaa väriä tai lankaa. Pienessä palmikkoneulepuserossa varsinaisten puikkojen lisäksi tarvitaan koukkupolvipuikkoa, apupuikkoa. Apupuikon avulla suoraan silmukoituvat jonot saa silloin tällöin siirrettyä ”vieraiden silmukoiden” viereen ja kohta kuitenkin turvallisesti takaisin. Mukavaa vaihtelua toistuville silmukkajonoille, muttei silti aiheuta mieltäjärkyttävää muutosta pintakuvioon.

Olisipa melkoisen rauhoittava tietää, että oikeassakin elämässä jonkun kokeilun tai muutoksen jälkeen voi palata takaisin omaan riviinsä, jos viereinen jono ei tunnukkaan omalta. Mutta mitenkä on sellainen tuntuma ja ”kokemuksen ääni rinnassa”, että jos jossakin kohtaa yrität ”omaa mallia” (työelämässä ainakin), niin edelliset neulokset pärvötetään välittömästi kireiksi keriksi jollekkin toiselle neulojalle.(mtu 19.4.09)

Jälkizoom: Elämä on juhla: Samuli Putro, lakonisen elämänasenteen älykkö.

Taskukirja l. pokkari edustaa kaupunkikulttuurin kompaktia tuotosta. Pokkari on pieni ja pehmytkantinen, alkuperäisen kirjallisen painoksen varjokuva. Siinä, missä kovakantisesta, arvokkaasta kirjasta nautitaan nojatuolin hoivissa, kenties viinilasillisen kera, kulkee pokkari  ruuhkaisissa busseissa matkalla työ-tantereille. Virkalaukun sisältönä pokkari on kuin ”muistutus muustakin elämästä”.

Pieni pyrähdysmatka pääkaupunkiimme oli elämysreissu taiteen ja käsityön äärelle. Parin päivän visiitin kohokohta oli käynti Ateneumissa Kalevala näyttelyssä. Tunnelma ja nykytaiteilijoiden näkemykset kansalliseeppoksemme otteista olivat vaikuttavia ja elähdyttäviä. Tulkintojen kirjo osoitti jälleen runsaan kertomuksen elinvoimaisuuden ajasta riippumatta. Niin merkityksellistä näyttelyä ja elämystä on vaikea pukea kirjaimilla ilmaistavaksi. Kalevala-näyttely on itse koettava.

Nautittavan näyttelykokemuksen Ateneumissa päätti piipahdus museomyymälään. Muutaman muiston runsaasta valikoimasta blokattuani hamusin matkamuistokseni kassalta pokkari-Kalevalan. Melkoisen kontrastin synnyttää tuo nykyaikainen muoto Kalevalan sisällölliseen merkitysten järkäleeseen. Eipä taida olla juurikaan mainittavaa teosta, jota ei olisi paketoitu ja tiivistetty nykyelämisen kiihkeään tahtiin sopivaksi.

Näinä taloudellisesti heikkoina aikoina työ alkaa muistuttaa entistä enemmän ”taistelu-kenttää”. Työn tekemisestä kehkeytyy selviytymispuuhastelua. Tehokkuusvelvoitteet ja kilpailukykyisyyden metsästäminen tuottavat lukuisia hierakkisia toimintakäytäntöjä, virallisia (usein sähköisiä) dokumentointi- ja raportointitapoja. Niiden suorituspaineissa jää työn tekemisen mielekkyys jalkoihin. Sitoutuminen tehtäviin on myrkkyä onnistumisenkokemuksille. Työkavereista tulee taisteluvastustajia. Pitkällä työkokemuksella tai asiantuntijuudella ei tunnu olevan arvoa puupennin/euron vertaa. Työtehtävän toimittamiseen on mahdotonta käyttää omaa taitokapasiteettiaan kunnolla. Työpanos ja Pää painuu pokkariksi.

Kalevalaa useaan otteeseen lukeneena ja sen symboliikkaan hurmaantuneena, suosittelisin firmojen ja työyhteisöjen kriisipalavereihin hiukka Kalevana tutkiskelua jyrkkien tuotantotaulukkojen tuijottelun sijasta. Kansalliseepoksemme henkilörepertuaari antaisi vänkää pohjaa suomalaisista yhteisöistä henkilöstöpoliitiikan tueksi. Kirjavat persoona-arkkityypit voisivat olla vertailtavissa miltei jokaisen työpaikan työntekijäprofiileihin. Kuka teidän firmassa on hirmuinen ja vallanhaluinen Pohjan-akka? Entä kuka muistuttaa ”päätöntä matkarakastaja” Lemminkäistä Tuonelanjoessa? ...taikka kuka tunnustaa mielivänsä ainakin katseillaan kaikentaitavaa Virkamies-Väinöä? (mtu 5. 4.09)

Jälkilauluja:

-Ateneum, Kalevala-näyttely 27. 2. – 9.8. 2009.

-Juurevaa tunnelmaa aistittavissa myös Rajattoman Unplugged-kiertueen esityksissä.(Viimeksi lauantaina Vaasassa 4. 4.09). Hukaisevaa. ”Ikävöi, ihminen”

Paljon on aatetta ja kansanedustajia virrannut siitä, kun nyt toimessaoleva opettajasukupolvi on itse ollut ammattiinsa ja työhön suuntautumassa. Omakohtaisella kasarimeningillä ”hikipingot” ohjattiin lukioon ja yliopistoon ja ”ne muut pökättiin amikseen.” Tänään, jo toista lamakautta myöhemmin, suunta on toinen. Nyt on sekä työntöä että vetoa ammattiin kouluttaututumiseen perusopetuksen jälkeen.

Ammattitaidon vuosittainen taitokatsastus, Taitaja-kisat ovat käsillä. Tänä vuonna ne järjestetään Vaasassa 25. – 27. 3. Botniahallissa. Ammattitaidon ja –koulutuksen täydellinen, kahdenvuosikymmenen kestänyt ”kasvojen pesu, imagon kohotus” on tuottanut ammatilliselle koulutukselle ansaitsemaansa arvostusta. Arvostuksen yhtenä osoituksena ovat juuri Taitaja-kisat ja niiden uudelleen käyttöönottama ideologia ”oppipoika-kisälli-mestari”-ajattelusta taidon kartuttamisessa. Ammattiin koulutus on suora ja konkreettinen keino nuorille päästä kouriintuntuvasti kiinni ”aikuisten oikeisiin töihin”, vastuunottamisen maailmaan.

Kun kisoihin on aikaa -3 päivää, ”ilmassa on Suuren urheilujuhlan tuntua”. Vauhtia ja oppia ollaan opettajissa oltu ottamassa jo vuosi sitten Espoon järjestelyistä. Kilpailualuetta olemme oman lajin osalta suunniteltu ja valmisteltu opiskelijoiden kanssa tammikuusta alkaen. Lajin vastuuhenkilöitä ja tuomareita on rekrytoitu työelämästä ja samalla leivottu kontakteja uusiin kumppaneihin. Suuri urheiluhalli on viikossa kuskattu, kannettu, rakennettu, maalattu ja fiksattu monialaiseksi ammattitarjottimeksi. Toimijoiden keltaisia edustusvaatteita on sovitettu ja entisaikain amislaisten symboliset ”kisa-talismaanit” = karvanopat on kiillotettu. Taitaja-kisat ovat mainio ”mahdollisuuksien tori” nuorille näyttää taitojaan ja nuorempien tulla tarkistamaan tulevaisuuden haaveitaan.

Konkreetinen, näkyvän työn tekeminen on parasta lääkettä aikuistumisen kuoppaisella tiellä kompastelevien nuorille. Käsillä tehdyn työn viisautta on suomalaisessa kulttuurissa pönkitetty jo koululaitosjärjestelmän perustamisesta lähtien. Uno Cygnaeus fiilatessaan koululaitokselle curriculumia, lukusuunnitelmaa, sijoitti ”Työkasvatuksen” keskeiselle sijalle kasvavan sukupolven sivistystyötä. Sittemmin käsityön, tekstiili-teknisentyön –nimityksiä kantaneella oppiaineella on ollut vaihteleva jalansija kasvatusaatteen muutosmyrskyissä. Eikä tuuli näytä laantuvan. Ammattikoulutuksen kasvava tarve Suomessa asettaa käytännön- ja kädentaidot jälleen kovaan kurssiin.

Ammattiin kasvattamisessa on oleellista TAITO. Sekä opettajan, työelämän ammattilaisen että opiskelijan on tavoiteltava, harjoiteltava ja toteutettava taitoa tietyn alan ammatissa. Se merkitsee kognitiivisen tietämisen ja toiminnallisen taitamisen yhteensoveltamista käytännön tilanteessa. Se, mikä taito kulloinkin on ”käypää valuuttaa” kullakin alalla, riippuu talouden tilasta ja alueen työllistävistä elinkeinoista. Ammattitaidon kasvatuksessa on pysyvää opetettavaa sisältöä ongelmanratkaisukyky ja viestintätaidot sopivassa sopassa yrittäjyyden kanssa. Taito- ja taideaineiden tuottaman osaamisen tarve ei pääty perusopetukseen.

 Työn tekeminen on enemmän ”muodikasta” nyt kuin viimevuosikymmenen laman turruttamille nuorille. Ammattikoulutuksella rakennetaan vahvasti nuoren identiteettiä. Ammattitaidon ja -koulutuksen omaava nuori ”on jo Jotakin”. Ammattitaito kasvattaa ihmiselle ”siivet lentää”.(mtu 22. 3. 09)

 

Jälkilento:on ..pääsee hyvään vauhtiin ”Lift”:illä (Poets of the fall.)

-Taitaja-kisat Vaasassa 25. – 27. 09.

Talvensekä taittuu, kevät keikkuen tulevi. Sanotaan, että ”Kauneus on katoavaista, liha ikuista”. Totuus taitaa olla päinvastoin. Kauneutta kaipaa jokainen.

Mood Board on suunnittelijoiden työväline ja kommunikoinnin keino. Sen avulla tekijä kartoittaa kohdettaan, rajaa vaihtoehtoja ja tyylittelee tutkimansa.  Mood Boardissa suunnittelija visualisoi ajatuksensa tuotteen tai tilan muodosta, väristä, materiaalista ja kohderyhmästä. Kootut asiat ohjaavat ensin tekijäsuunnittelijaa, mutta visualisointu sisällön kitetyttäminen auttaa työn tilaajaa tai asiakasta mieltämään kehitettyä ideaa. Mood Board voi olla paperikuvista leikattu ja liimattu kollaasi kansien välissä. Se voi olla sähköisessä muodossa virtaava tietokoneohjelmalle ”copy-paste”:tty tiedosto osio tai jollakin muuta työtekniikkaa tai -materiaalia hyödynnetty kooste.

Mood Boad työskentelytapaa voisi käyttää myös arjessa jokainen ”maijameikäläinen”. Se voisi olla kätevä tee-se-itse rentoutumisen ja virkistäytymisen ”jumppapatja”. Kirja Kauneudesta. KK olisi halpaa henkireikä arjen työkiireeseen ja velvoitteiden viidakon sekoboltsi-fiilareihin. Kirja Kauneudesta voisi olla jokaisen omia kokemuksia ja muistoja kauniista ja hvää mieltä tuottavista asioista, omaan malliin ja makuun.

Oma kauneuden Mood Boardini voisi olla pellavakangaspäällysteinen, sidottu päiväkirja. Ensimmäisellä sivulla olisi itseottama valokuva maalaismaisemasta, keväthangilla pilkottavista pajunkissoista vasten sinitaivasta. Kuvasta välittyvä häikäisevä valo tuo mieleeni kevätvuodenajan uusiutuneen voiman. Seuraavalla aukeamalla olisi paperikopio Schjerfbeckin maalauksesta ”Työläisnainen”(1903-05. Kirjasta ”Kohtaamisia”.2004. Wsoy). Kuvan rauhoittava viivasomittelu kaaren ja suorakulman yhdistelmästä on kauniin tasapainoinen ja naisen voipuneet kasvot luovat raukean ja hartaan tunnelman. Kauneuden Kirjan seuraavalla sivulla olisi palanen valkeasta puuvillapellavakankaasta, josta olen aikoinani käsin ommellut ja ristipistoilla kirjaillut lapseni ristiäismekon. Harjoitustilkussa punainen lanka tavoittelee karjalaisen kirjontaperinteen ”Elämänpuu” aihetta. Malli muistuttaa sukujuurista.

Kauneuden Kirjani jatkuu kuvalla ”Lemminkäisen äidistä”, Kallen-Gallelan Kalevala-aiheisten kuvien sarjasta. Onkohan mitään toista niin riipaisevaa, mutta toivorikasta kuvausta äidinrakkauden kaikkivoipaisesta mahdista, kuin tuo kuva? Tummanpuhuvasta, synkeästä väristään ja symboliikastaan huolimatta, kuva valaa uskoa hyvän ja kauniin kasvattamiseen. Seuraavan aukeamalla tarjoutuu muistoja hyvistä ystävistä ja ihmissuhteiden arvaamattomuudesta: ohranjyvistä muotoiltu sommitelma vihertävälle vohvelikankaalle ja pala virkattua lakanapitsiä.

Pieni Kauneuden Kirja tulisi olla kaikessa arjen askareissa mukana: essun taskussa, toimistopöydällä ja attaseasalkussa. Jokaisen omat kauniit asiat kulkisivat velvoitteiden ja vastuun kantamisen rinnalla. Vilustumisen lääkkeeksi tulisi sairastuneelle huolehtia lämmintä juotavaa, lepoa ja Kauneuden Kirjaa. Vanhukselle palvelutaloon tuliaiseksi voisi viedä muistelun auttamiseksi Kauneuden Kirja luonnosta tai lapsenlapsista. Ystävälle lahjaksi voisi kääriä pakettiin kokoelma yhteisistä hauskoista hetkistä ja metkuista. Kauneuden kasvattamisen mahdollisuudesta tulisi lisätä pykälä ”Jokamiehenoikeuksiin”. Kauneus on ikuista, ihminen katovaa: älä ihminen kadota kauneutta. mtu 14. 3. 09.

Kaunista jälkeä tarjoavat:

Lara Fabian, ”Adagio”. Kaunis way of life, www.lyckoboda.fi

Vuodenajan valo ja lisääntyvä leuto sää paljastaa kylmän kerrosten alta kasvamisen aavistuksia. Valo kaivelee eläjistä talven jälkiä. Kevät yhyttää erityisesti naiselejät tarkastelemaan pintaansa suurennuslasin kanssa: onko vuosirenkaita ilmestynyt silmien tai leuan alle? Onko vyötärölle kasvanut entisestäänkin ”kokemuslisää”? Kevättyöt odottavat.

Eilen, lauantaina (7. 3. 09) yleTV 2 tarjosi katsojilleen elokuvan ”The Final Cut”(Usa 2004). Elokuva oli futuristinen fiktio elämän kokemusten kerrostumien käsittelemisestä. Elokuvan päähenkilö oli ”leikkaaja”, joka editoi edesmenneiden ihmisten muistijälkiä päähän istutetusta mikrosirusta. Leikkaajan tehtävänä oli purata ihmisen muistikortti kaikista tapahtumista ja kokemuksista, sekä koostaa niistä edustava otos hautajaisissa esitettäväksi. Jokseenkin se oli toiminnallisesti kekseliäs idea, mutta ehdottoman karmea ja arveluttava! Elokuvan elettömässä kerronnassa sisällöllisenä juonena olikin moraalinen pohdinta moisesta menettelyn oikeutuksesta. Ovatko kaikki yksilön kokemukset ja elämänkerrokset tarpeen vai turhaa taakkaa?

Taito- ja taideaineen opetuksessani lähihoitajille, olen koulutusohjelmavaiheessa teettänyt erääksi tehtäväksi muisteluun perustuvaa tehtävää ”Elämäni filminpätkä”. Paitsi kognitiivisena harjoituksena sosiaali- ja terveydenhuollon kenttä on kehitellyt muistelua hoitoon liittyvänä työtapana ja toimintana. ”Elämäni filminpätkässä” oppijan on poimittava elämästään 10 hänelle itselleen merkittävää tapahtumaa, kokemusta tai paikkaa ja koottava näistä visuaalinen, osin symbolinen esitys. Elämänkerrosten tarkastelun pohjalta, tekijän tulee myös ”muistella omaatulevaisuuttaan” muutaman mahdollisen vision avulla. Tehtävä saa opiskelijoissa aikaan työprosessiin aikana kirjavia ajatuksia ja tuntemuksia. Lopputulos omasta elämänkerroksista, ryhmässä esittämisen jälkeen on aina hedelmällinen ja kasvattava sekä yksilöllisesti että yhteisöllisesti. Omien kokemusten kertaaminen ja muistelu on kuin ravinnepuikko kevään kasveille, mullanvaihdon yhteydessä: hiukan lisää ymmärtämystä itsestä ja tukikeppejä tulevaa varten.

Neulomisen opettamisessa aloittamisessa piilevät haastavimmat ongelmakohdat. Kun innokas aloittelija pitelee puikkoja tiukasti hikisissä sormissaan, on ohjaajan otettva ”ratkaisukeskeinen työskentely” haltuun. Vaikka neulomisen alku lapasen ensikerroksilla onkin kaikista vaikeimpia, on neulojalle pystyttävä luomaan luja usko onnistumiseen ja loistavaan, lämmittävään ja persoonalliseen valmiiseen neuletyöhön. Kun lapasen alkua on luotuna kerroksen verran, on työjärjestyksessä vuorossa silmukoiden jakaminen neljälle puikolle ja puikkojen yhdistäminen ”renkaaksi”, suljetuksi neuleeksi. Tässä vaiheessa löyhänäppisen puikot kilahtelevat lattiaan, kun taas tiukkaotteisen neulojan silmukat vinkuvat ja kitisevät kireyttään. ”Oikeen hyvä alku, hienoa. Nyt ei kun neulomaan!” ..kaikuvat kannustukset kuuroille korville. Siinä haparoivilla ensiaskelilla on opettavan haastavana tehtävänä kartoittaa muutamalla silmäyksellä, millainen on kunkin neulojan osaamisen kerrokset: tarvitseeko tuo opiskelija nyt ”reirua meinikiä”, huolimatta parista pudonneesta silmukasta? Kärsiikö tuon oppijan motivaatio tekemiseen työasennon korjauksesta? Voisiko eräänkin syherösilmukan pyytää purkamaan vai antaakko tarkastuskatseen lipua läpi sormien? Noissa tilanteissa tarvitaan käsityöopettajan kokemuksen kerroksia täydellä skaalalla: ei riitä, että tietää absoluuttisen oikean ja ”väärän”, mustan ja valkoisen. On tunnettava kaikki taidon ”oppimiseen liittyvät sävyt”, etenkin harmaan sävyasteet.

Jälkikerrostumia:

Nyt on aika Nainen, herätellä kaikkia elämän kerroksia!: Otetaanpa Naistenpäivän kunniaksi oppia meistä sirommista ranskattarista ja välimerellisestä valosta: Helena Segaran tapaan, ”Il y a trop gens qui t`aime”. Videossa on katseltavaa viljalti lakeuden vehnävainoihinkin tottuneille esteetikoille ;)