Son aika moni asia, ku näyttää toisen luantonsa aijjan följys. Ensi alakuun ilimiö näyttää se näkyvääsen, karvaasen taikka yksioikoosen pualensa. Vaan ku aikaa jaksaa kirnuta, niinku muari kiikkustualia, ilimoolle tuloo vallan toinen puali. Niihä son Piirronki isäntä tokaassu televiissios, notta ”Oikiat asiat pysyy ja paranoo, ku…” (..paikallisen Osuusmeijerin vuusioonu virman tuate!)<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Soon siskoon kans nuan. Alakujaanpäi piänenä soili oikia riasa ja rasiitus: aina jaloos ja rääkyys, ku meilloi isoje likkojen kans pihas jotaki kivaa tiaros. Yritettihin me juasta pakohon nurkan taa taikka muute jäynäyttää, mutta sitte se rupes rääkyyn ja isä tuli ikkunahan mulle huutaha. Pakko sitoli mukana roikoottaa, siskoa. Monesti, ku ei muuta tekua sille keksitty, nii pujettihi rinsessaksi ja lossattii olla linnanväkiä, jokkoli nukutettu saranvuaren unehe. Pääsiäisenä pikkusiskost oli jotaki hyätyä: pistettihi se ekaks ovensuuhu, ku isolla joukolla kierrettii rullina karkkia kerjäämäs ovelta ovelle..ja piänet kakarat hellyytti ihimset enite karamelliä jakamaa.

Näin vanahemmite, ku kummankaa kakarat oo enää pikkuusia ja kilttejä, ilimene siskostaki enempi sitä toista pualta, parempaa esille. Mukavee son sille soittaa, ku palavelupuhelimeen, ku ittellä on tylsää, jostaki pakkaa kiukkua taikka ylityätä. Yhyres siton paree arvostella velijen kasvatuskonstiaki: sitä ku ei saa piänille nykyää muka makoosta antaa! Veli luulee viä, notta sitä voi ihimistä kasvattaa pullos ja piilos pahalta maailmalta. Antaa raukan viä luulla.

Son kans hyäryllistä, ku siskolle o suatu luikkammat puheluut ku mulle. Se kyselöö kaupas palavelun perähä: se ku on peri harvinaasta näillä ”svenskatalande bättrefolk”- pitäjis. Moon sevverran lataasempi, jotten perään kysele jonsei hyllyys näjy mialuusta rahavvastinetta. Ja vaikka kumpaasellaki o (silloon tällöön) omaa elämää, nii ku o samasta lintukorosta lähretty, o asiat samallaasina miäles ja kiäles: satukasetin Hupi Hiiren seikkaalut, Hevosen riippuva alahuuli-satu ja läskisoosi-tiskivuarot. Ja jouluvalamisteluusta ei tartte riirellä, niinku muusta suvusta tulleiren kans, joskus aikoonansa ku niitoli. Nyt niitei sentää oo ja jouluki o selevää makaroonivelliä.

Vaikka kasvinolot o ollu jokseenki samasta muatista, nii piolokia sekoottaa soppaa: samasta puusta lähtöö kaks erimmoosta oksaa. Sanoovat, jotta ihmisen muarostaa ”keenit”. Ne ulukomuaron määräävät keenit sitte tuntuu oleen aika sulavia ja liukoosia, ku niiton annosteltu meille molemmille samalla kiululla: vankkaa o rakenne ja tukkavärkki, reiret rankapölliä ja allit eläväästä ku prässyltty. Mutta luanne-keenit pakka vissiin klimppihin, ku niiren jako ei oo menny tasan: moon saanu pitkämiälisyyren ja rauhallisuuren annoksen ja siskoolle o menny äkkinäisyys ja rauhattomuuren luanteenpiirteet. Miähiinmenvyyrenki suhteen mollaan ku päivä ja yä. Tasan ei käy pajukat.

Vanhuuren varalle ei varmaa turvaa enää löyrä kunnan yhteisestä laarista, eikä tiärä tuasta vapaaehtoosestakaa eläkesäästämisestäkää. Mutta sentää sisko tiätää, mitä mulle saa ja ei saa tuara kunnalliskotihi tuliaaseks: villalankaa ja Verttersorikinaalia. Eikä pistetä jouluvaloja ikkunaa enneku ittenäisyyspäivänä. Väkeviä lasihin iltauutiste jäläkee vasta…vai saakoha kunnalliskoris enää nauttia?...toisesta luannosta.