Vuodenajan valo ja lisääntyvä leuto sää paljastaa kylmän kerrosten alta kasvamisen aavistuksia. Valo kaivelee eläjistä talven jälkiä. Kevät yhyttää erityisesti naiselejät tarkastelemaan pintaansa suurennuslasin kanssa: onko vuosirenkaita ilmestynyt silmien tai leuan alle? Onko vyötärölle kasvanut entisestäänkin ”kokemuslisää”? Kevättyöt odottavat.

Eilen, lauantaina (7. 3. 09) yleTV 2 tarjosi katsojilleen elokuvan ”The Final Cut”(Usa 2004). Elokuva oli futuristinen fiktio elämän kokemusten kerrostumien käsittelemisestä. Elokuvan päähenkilö oli ”leikkaaja”, joka editoi edesmenneiden ihmisten muistijälkiä päähän istutetusta mikrosirusta. Leikkaajan tehtävänä oli purata ihmisen muistikortti kaikista tapahtumista ja kokemuksista, sekä koostaa niistä edustava otos hautajaisissa esitettäväksi. Jokseenkin se oli toiminnallisesti kekseliäs idea, mutta ehdottoman karmea ja arveluttava! Elokuvan elettömässä kerronnassa sisällöllisenä juonena olikin moraalinen pohdinta moisesta menettelyn oikeutuksesta. Ovatko kaikki yksilön kokemukset ja elämänkerrokset tarpeen vai turhaa taakkaa?

Taito- ja taideaineen opetuksessani lähihoitajille, olen koulutusohjelmavaiheessa teettänyt erääksi tehtäväksi muisteluun perustuvaa tehtävää ”Elämäni filminpätkä”. Paitsi kognitiivisena harjoituksena sosiaali- ja terveydenhuollon kenttä on kehitellyt muistelua hoitoon liittyvänä työtapana ja toimintana. ”Elämäni filminpätkässä” oppijan on poimittava elämästään 10 hänelle itselleen merkittävää tapahtumaa, kokemusta tai paikkaa ja koottava näistä visuaalinen, osin symbolinen esitys. Elämänkerrosten tarkastelun pohjalta, tekijän tulee myös ”muistella omaatulevaisuuttaan” muutaman mahdollisen vision avulla. Tehtävä saa opiskelijoissa aikaan työprosessiin aikana kirjavia ajatuksia ja tuntemuksia. Lopputulos omasta elämänkerroksista, ryhmässä esittämisen jälkeen on aina hedelmällinen ja kasvattava sekä yksilöllisesti että yhteisöllisesti. Omien kokemusten kertaaminen ja muistelu on kuin ravinnepuikko kevään kasveille, mullanvaihdon yhteydessä: hiukan lisää ymmärtämystä itsestä ja tukikeppejä tulevaa varten.

Neulomisen opettamisessa aloittamisessa piilevät haastavimmat ongelmakohdat. Kun innokas aloittelija pitelee puikkoja tiukasti hikisissä sormissaan, on ohjaajan otettva ”ratkaisukeskeinen työskentely” haltuun. Vaikka neulomisen alku lapasen ensikerroksilla onkin kaikista vaikeimpia, on neulojalle pystyttävä luomaan luja usko onnistumiseen ja loistavaan, lämmittävään ja persoonalliseen valmiiseen neuletyöhön. Kun lapasen alkua on luotuna kerroksen verran, on työjärjestyksessä vuorossa silmukoiden jakaminen neljälle puikolle ja puikkojen yhdistäminen ”renkaaksi”, suljetuksi neuleeksi. Tässä vaiheessa löyhänäppisen puikot kilahtelevat lattiaan, kun taas tiukkaotteisen neulojan silmukat vinkuvat ja kitisevät kireyttään. ”Oikeen hyvä alku, hienoa. Nyt ei kun neulomaan!” ..kaikuvat kannustukset kuuroille korville. Siinä haparoivilla ensiaskelilla on opettavan haastavana tehtävänä kartoittaa muutamalla silmäyksellä, millainen on kunkin neulojan osaamisen kerrokset: tarvitseeko tuo opiskelija nyt ”reirua meinikiä”, huolimatta parista pudonneesta silmukasta? Kärsiikö tuon oppijan motivaatio tekemiseen työasennon korjauksesta? Voisiko eräänkin syherösilmukan pyytää purkamaan vai antaakko tarkastuskatseen lipua läpi sormien? Noissa tilanteissa tarvitaan käsityöopettajan kokemuksen kerroksia täydellä skaalalla: ei riitä, että tietää absoluuttisen oikean ja ”väärän”, mustan ja valkoisen. On tunnettava kaikki taidon ”oppimiseen liittyvät sävyt”, etenkin harmaan sävyasteet.

Jälkikerrostumia:

Nyt on aika Nainen, herätellä kaikkia elämän kerroksia!: Otetaanpa Naistenpäivän kunniaksi oppia meistä sirommista ranskattarista ja välimerellisestä valosta: Helena Segaran tapaan, ”Il y a trop gens qui t`aime”. Videossa on katseltavaa viljalti lakeuden vehnävainoihinkin tottuneille esteetikoille ;)